Riittääkö se minulle?

Sirpa Haataja | 17.10.2015 16.50

Tein lomamatkan pääkaupunkiseudulle tarkoituksenani katsella siellä nähtävyyksiä ja palata kotiin muutamaa kokemusta rikkaampana. Tuosta matkasta muodostuikin kaiken edellä mainitun ohella matka omaan sisimpääni ja nyt, loman jo päätyttyä ymmärrän, että matka sisimpääni ei ole loppunut. Halusin tai en – tulen hetki hetkeltä yhä tietoisemmaksi siitä, että sydämeni lokeroihin on pesiytynyt suuri määrä ahneutta ja rahanhimoa – asioita, joita en koskaan tahtonut sieltä löytäväni.

Se tunne, kun ajat toistasataa kilometriä ja pysähdyt nälkäisenä syömään huonekaluliikkeen ruokalaan kymmenen lihapullan annosta, joka on selkeästi halvempi kuin huoltoasemien á la carte -annokset. Koet onnistumisen tunteen, kun loma on vasta alussa ja selviydyt ensimmäisestä ruokailusta mahdollisimman halvalla. Muutaman euron säästö antaa mukavan turvallisuuden tunteen loppulomaa ajatellen – jos vaikka tuolle rahalle tulisi muuta, vielä tärkeämpää käyttöä. Kun tarjottimet on viety pois ja astelen kohti liikkeestä poispäin vieviä liukuportaita, katseeni osuu ihastuttaviin keittiö- ja olohuonekalusteisiin. Haluan viipyä hetken tuossa unelmieni paikassa, jossa kaikki on niin harmonista, uutta ja kaunista. Pyyhkäisen kädelläni keittiön sileää pöytätasoa ja huokaisen. Kuvittelen itseni ja perheeni tuohon maailmaan… Sisustusten hintalaput osuvat hetken kuluttua silmiini ja ne muistuttavat minua karulla tavalla siitä tosiasiasta, miksi kävimme juuri täällä säästämässä ruokakuluissa. Pian olenkin jo valmis jatkamaan matkaa. Tahdon vain unohtaa kaiken näkemäni, sillä silmieni kautta tullut aistiärsyke on kuohauttanut sisimmästäni esiin jotain epämukavaa. Jonkin epämääräisen tunteen, joka alkaa työntää pois kiitollisuuttani.

Pääkaupunkiin päästyäni olen haltioissani rajattomien mahdollisuuksien avaruudesta, joka silmieni eteen avautuu. Silmiini sinkoilee näköhavaintoja punaisista ”ale-” ja ”sale-”kylttejä vaateliikkeiden näyteikkunoissa. Näen toinen toistaan houkuttelevampia tuotteita ja huomaan, kuinka alan yhtäkkiä ”tarvita” sitä ja tätä. Tuntuu siltä, että olisin ehkä onnellisempi, jos saisin hankittua mukaani jotain uutta kotiin viemiseksi. 

Nähtävyyksiä katsellessani meidät yllättää ajoittain sadekuuro. Kuluneen kesän säät eivät ole olleet järin helteiset ja aurinkoiset. Näen taivaalla lentokoneen ja alan ajatella, minne se on matkalla. Kenties etelään, johonkin lämpimään? Niin...sinnehän mekin olemme usein haaveilleet, mutta...

Epämukava tunteeni voimistuu. Yhtäkkiä koen, että juuri minä tarvitsisin tuota matkaa - juuri nyt! Ja juuri minä ansaitsisin saada omakseni kaiken sen tarjonnan paljouden, joka silmieni eteen avautuu. Mihin kiitollisuuteni ja tyytyväisyyteni katosi?

Haluan yhtäkkiä vimmatusti asioita, joita minulla ei ole varaa hankkia. Alan harmitella sitä, että minusta ei tullutkaan määrätietoista business-haukkaa, joka olisi osannut pelata korttinsa paremmin, ja kartuttanut tähän mennessä riittävästi maallista mammonaa tavoitteidensa saavuttamiseksi. Olen ärtynyt ja kateellinen.

Saavun kadunkulmaan odottamaan jalankulkijoille suunnattua vihreää valoa. Havaitsen vierelläni kerjäläisen maassa istumassa, pieni kuppi kädessään. Olen yhtäkkiä vaivaantunut ja neuvoton. Kerjäläisen elämän todellisuus iskeytyy silmieni eteen. Hän istuu siinä kenties joka päivä saadakseen hyvällä tuurilla vain pari lanttia perheensä elättämiseen. Häntä katsotaan halveksuen ja hänen kerjäämistään pidetään ärsyttävänä. 

Kuitenkin hän on ihminen, jolle kuuluisi samat elämisen perusoikeudet kuin meille muillekin. Miksi hän ei voi koskaan saada enempää? Miksi sitten minä, hänen näkökulmastaan yltäkylläisyydessä elävä, kaiken tarpeellisen ja monen tarpeettoman tavaran omistava kansalainen ansaitsisin saada itselleni vielä enemmän?

En saa näkymää kerjäläisestä pois mielestäni. Se vaivaa minua monta päivää. Tajuan olevani ahne, kiittämätön ja turhamainen. Ymmärrän vasta nyt, miten täynnä ajatusmaailmani on mammonan valtaa. Kyse ei ole pohjimmiltaan rahapussini paksuudesta, vaan salakavalasti minuun tarttuneesta rakkaudesta tähän näkyvään maailmaan. Rakkaudesta, joka ilmenee milloin haluna kuluttaa, milloin sellaisena saituutena, joka ohjaa ne pienimmätkin rahavirrat vain omaan pussiinsa.

Lomareissuni on ohi, mutta olen jäänyt ajatusteni kanssa matkalle. Kuinka paljon ihminen tarvitsee elääkseen ja kuinka paljon ollakseen onnellinen?

Raamatussa (1. Tim. 6: 8) sanotaan, että "kun meillä on elatus ja vaatteet, tyytykäämme niihin". Voi, miten paljon enemmän ahneuden kanssa kamppaileva mieleni hamuaakaan, ja miten harvoin se osaa olla levollisen tyytyväinen ja kiitollinen omistamastaan.

Kuulin muutama päivä sitten tällaisen ajatuksen: "Kuvittele, että menettäisit yhtäkkiä kaiken, ja että hetken päästä saisitkin sen takaisin." Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää? Minut se herättää tajuamaan sen, mistä kaikesta saan olla juuri nyt kiitollinen. 

"...suuri voitto onkin Jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa", toteaa Paavali (1. Tim. 6: 6). Nii-in. Mikä rikkaus tässä ajatuksessa onkaan kätkettynä. Tiedän kokemuksesta, että tyytymättömyys tuo mukanaan tappiomielialan. Jeesus tarjoaa meille kuitenkin toisenlaista tietä. Tietä, jossa usko, tyytyväisyys ja voitto kulkevat käsi kädessä. Riittääkö se minulle?